Saatoin hieman rakastua toissa viikonloppuna, kun taioin sormien välistä lankaa itsekarstatusta lampaanvillasta ja kertasin sitä itsetehdyllä värttinällä kaksinkertaiseksi, ihan oikeaksi langaksi.
Kahden pienen lankakerän tekemiseen minulta kului n. 6h. Näinä tunteina koin oloni koko ajan rauhallisemmaksi. Koin yhteyden menneiden aikojen käsityöläisiin ja perheenäiteihin, jotka kiireen ja lapsilauman keskellä ovat reittään vasten kehränneet lankaa tulevan talven tarpeiksi.
Oppimisprosessiin liittyy riemun ja yhteyden tunteen lisäksi myös surun tunteita. Olen viime vuosina ollut valtavan kiinnostunut perinteisistä menetelmistä kuten korjaaminen, värjääminen ja nyt myös kehrääminen, ja sitä myöten, kun matkani ja näkemykseni näistä kasvaa, olen hahmottanut kuinka kaukana nykykulttuurimme on näistä taidoista ja tiedoista.
Emme enää kulje metsässä keräten sieniä ja kasveja värjäämistä varten. Emme enää juurikaan tee vaatteita, valmista itse lankaa tai materiaaleja vaatekankaitamme varten. Emme enää pysähdy prosessin äärelle, mitä kaikkea täytyy tehdä ja tapahtua, että voi heittää mustan villakangasatakin niskaan tai nahkakengät jalkaansa. Saatamme heittää vaatteen roskiin, kun siihen tulee pienikin reikä.
Meille on käynyt niin, että kaikki se tapahtuu nykyisin kaukana poissa emmekä ole prosessissa enää osallisia, paitsi kuluttajina. Jossain Bangladeshissa tälläkin hetkellä useamman puron vesi on värjäytynyt ja myrkyttynyt siitä poistovedestä, mikä lähellä olevasta vaatetehtaasta virtaa. Tälläkin hetkellä jossain muutenkin kuivan maan alueella kasvaa pellavaa ja puuvillaa, joka pian päätyy jonkun meistä ihoa vasten. Tälläkin hetkellä lisäämme omaa “hyvinvointiamme” näiden, ns. kolmansien maiden ihmisten ja heidän lähiluontonsa kustannuksella.
Ethän osta mitään paskaa. Tuethan lähellä kasvanutta ja valmistettua. Katsothan vaatteitasi, huollathan ja korjaathan niitä.
0 Comments